Tatu, koulu ja sairaala

(Lokakuu 2013)

Helsinkiläisen Haaga-Helia –ammattikorkeakoulun journalismin opiskelijoiden verkkolehti kirjoitti hiljattain nuoresta Tatu –nimisestä miehestä, joka elää sosiaaliavun varassa. Kirjoitus herätti laajaa huomiota iltapäivälehdissä ja verkkokeskusteluissa. Tatun elämänasennetta paheksuttiin. Ote Tuima.fi verkkolehdestä:

– Olen aina ollut sellainen hippi luonne ja flegmaattinen persoona, että mieluummin olen vapaa tekemään oikeasti mitä haluan, kuin että tekisin töitä ja saisin vähän enemmän rahaa.

Tatu ei usko, että hänen elämäntilanteensa ainakaan lähivuosina muuttuu. Hän myös kertoo, ettei mielellään mieti tulevaisuutta, vaikka näitä ajatuksia ei aina pystykään välttelemään.

– Olen mä sitä miettinyt, että enhän voi olla samalla tavalla loppuelämäni, en voi kuvitella itseäni neljäkymppisenä täällä pelaamassa videopelejä työttömänä. Mutta loppupeleissä, jos ollaan rehellisiä, niin on sekin yksi vaihtoehto.”

Tämä Tatu on tietysti poikkeustapaus, ääri-ilmiö suorastaan, mutta hänen tarinansa kertoo siitä, millaisessa yhteiskunnassa elämme. Yhteiskunta pitää huolen jäsenistään, tarjoaa terveydenhoidon, koulutuksen, ylläpidonkin tarvittaessa. Ja monet meistä ottavat palvelut ja tuet vastaan annettuna itsestäänselvyytenä.

Maan hallitus on parhaillaan kovan urakan edessä. Menoja on karsittava, koska tulot eivät kasva peittämään paisuvia kuluja. Moniin palveluihin joudutaan puuttumaan, karsimaan niitä ja tekemään ilmaisista maksullisia. Poliittinen vääntö on tiukkaa ja kansalaiset paheksuvat kaikkea puuttumista saavutettuihin etuihin.

Kävin äskettäin Kokkolan seudun opiston saneeratussa opistorakennuksessa, vanhassa Yhteiskoulussa kertomassa siitä ajasta, jolloin tuo rakennus pystytettiin. Siitä on hiukan yli sata vuotta. Asialla oli vaarini isän sukupolvi. Heillä oli palava halu saada Kokkolaan suomenkielistä yliopistoon johtavaa koulutusta. Yhteiskunta ei tullut avuksi, pikemminkin päinvastoin. Hanke ei kuitenkaan siihen kaatunut. Asiaa lähdettiin edistämään kautta Keski-Pohjanmaan maakunnan ja mukaan saatiin laajat kansanjoukot. Ihmiset lahjoittivat rahaa vähistä varoistaan ensin koulutalon rakentamiseksi ja sitten koulun ylläpitämiseksi. 

Monia muita kouluja, laitoksia, osuustoiminnallisia liikkeitä jne. perustettiin viime vuosisadan alkupuolella samanlaisen kehittämisinnon ajamina. Maakunnan ihmiset Keski-Pohjanmaalla kuten muuallakin Suomessa panivat itsensä likoon tärkeinä pitämiensä asioiden aikaan saamiseksi. Aktiivisuutta arvostettiin eikä kukaan kuvitellut, että jostakin olisi voinut saada vastikkeetonta rahaa elämiseen.

Valtaosa suomalaista arvostaa tänä päivänäkin työntekoa ja paheksuu terveen työikäisen jättäytymistä yhteiskunnan elätettäväksi. Samat kansalaiset kuitenkin ottavat monia tukia vastaan itselleen kuuluvina miettimättä vaihtoehtoja. Yhteisten hankkeitten taakse ei synny ryntäystä, koska niiden ajaminen on ”ulkoistettu” kaupungille, kunnalle tai valtiolle.

Kun tutkin tuota Yhteiskoulun historiaa, tulin pohtineeksi useaan otteeseen, mikä saattaisi olla nyt, tässä ajassa sellainen hanke, jonka taakse suomalaiset voisivat yksituumaisesti lähteä. Vastaus on helppo; Helsinkiin puuhataan osittain kansalaiskeräyksen turvin uutta nykyaikaista lastensairaalaa, jossa koko Suomen pienille potilaille tarjottaisiin erikoissairaanhoitoa. Viimeaikaiset uutiset ovat kertoneet joistakin suurlahjoituksista hankkeelle, mutta niitä tärkeämpiä olisivat lukuisat pienet purot, tavallisten kansalaisten roposet.

Siinä se olisi, hyvä kohde yhteisen vastuuntunnon osoittamiselle. Tulevaisuus on joka tapauksessa lapsissa. Ehkä on jopa niin, että hyvää hoitoa saava ja paraneva lapsi aikanaan ymmärtää, että vastineeksi on hänenkin syytä antaa yhteiskunnalle osansa. Eikä jäädä tatuksi.

Risto Pohjanpalo