maanantai 17. helmikuuta 2014

Ruokarauhaa

(8.11.2011)


Kolumnin otsikon voisi ajatella viittaavan siihen kiistelyyn, jota on yhä kiivaampana käyty erilaisista ruokavalioista. On kiistelty ’karppauksesta’ eli hiilihydraateista, oikeista ja suomalaisille sopivista rasvoista, ostetun ruoan maantieteelllisen etäisyyden  merkityksestä tai jostakin muusta ateriaopillisesta erimielisyydestä, jonkalaisia on leimahdellut viime aikoina niin sosiaalisessa kuin  muussakin mediassa. Mutta ei. Tuohon soppaan en pistä lusikkaani, osittain itsesuojeluvaiston ansiosta ja osittain siksi, että ”kukin tulee uskollaan autuaaksi”.

Näiden erilaisten fraktioiden yläpuolelle nousee se havainto, että ruoka ja ruuansulatus ovat nouseet yhteiskunnassamme entistä merkittävämpään osaan. Osaltaan tämä tietysti johtuu kaikista taloustaantumista huolimatta korkeana pysyvästä elintasosta.  Kun on varaa konstailla ruuan kanssa, niin sitä myös tehdään, oikein tai väärin.

Mutta samaan aikaan, kun ruokavaliokeskustelu sinkoilee, ovat myös ilmoitustilat täynnä erilaisia ruuansulatusta auttavia aineita. Sutjakat rouvat kyselevät televisiossa toisiltaan, että ”Turvottaako?” ja tarjoavat massun pulputukseen erilaisia kuituja, puristeita, liemiä ja jugurtteja. Yhdellä herralla kurisee vatsa niin, ettei linnunlaulua kuulu ja toisella nousevat hapot ruokatorveen, mistä niitä sitten ajellaan alas tehotableteilla.

Missä sitten on vika, ettei yhä parempi, tutkitumpi ja ravinto-opillisesti oikeampi ruoka tahdo ottaa sulaakseen ja tuottaakseen hyvinvointia suomalaiselle? Veikkaanpa, etteivät  kyseessä ole väärät raaka-aineet vaan väärä asenne koko syömiseen. Syödään liikaa, syödään epäsäännöllisesti ja ennen kaikkea; syödään hätäisesti, stressaamalla. Saattaapa se dieetin vahtiminenkin lisätä stressiä entisestään.

Työelämä, kuten tunnettua, on entistä vaativampaa. Ihmiset kantavat erilaisia paineita työstä mukanaan jopa kotiin, omalle lepoajalleen. Työpaikan ilmapiiri on useassa paikassa kiireinen, niin  että ruokatunnistakin saatetaan leikata lisäaikaa jonkin tehtävän valmiiksi saamiseen.  Pahimmillaan syödään oman työpöydän ääressä tai jopa lykätään koko ruokailu tapahtuvaksi kotona töitten jälkeen.  Omalta työuraltani muistan työehtoneuvottelut, jossa me Ylen uutistoimittajat myimme koko ruokatunnin yhdestä kolmiviikkoisjakson vapaapäivästä. Syötiin sitten työn lomassa -  jos ehdittiin.    

Ja kuitenkin, kaikki tutkimukset osoittavat, että säännöllinen ruokailu riittävän ajan kanssa rauhallisessa ympäristössä auttaa ihmistä pysymään terveenä, työssään vireänä, auttaapa vielä pitämään painonkin kurissa.  Täytyisi olla melkoinen kuparipeltivatsa sen, joka ei hätäisestä, satunnaisrytmillä tapahtuvasta hotkimisesta hermostuisi.

Vaihtoehtona erilaisille lääkkeille ja ruuansulatusvaikutteisille ravintotuotteille  olisi siis yksinkertaisesti ruokarauhan ja säännöllisyyden takaaminen  stressatuille työtätekeville.  Kun meillä on usein ihasteltu Välimeren maiden asukkaiden hyvää terveyttä ja ruokakulttuuria, kannattaa huomata, että noissa maissa paitsi ruokaan, myös itse ruokailuun panostetaan ihan eri tavalla kuin meillä. Ruokailu on leppoisa, sosiaalinen tapahtuma ja vaikka jätetään muut  lepäilyt ja siestat sikseen, siihen käytetään keskimäärin enemmän aikaan kuin suomalaisen työehtosopimuksen mukainen puoli tuntia. Joissakin sopimuksissahan esimerkiksi 6 tunnin työpäivään kuuluu sitä paitsi vain 20 minuutin ruokatunti ja yleisönosastokirjoituksista olen ymmärtänyt että senkin pitäminen on käytännössä paikoin satunnaista. 

Onkohan tässä työnantajakaan osannut laskea aivan oikein? Jos työntekijöistä halutaan mahdollisimman hyvää työtehoa, ei sitä voi saavuttaa heikentämällä heidän edellytyksiään pysyä terveenä. Ja sitähän tämä ruokatuntikurjistaminen tietää.  Ja mitä työpaikat edellä, sitä koulut perässä. Levottomat ruokailuhetket, hyppivät ruokatunnin paikat lukujärjestyksessä tuottavat osaltaan syömishäiriöisiä lapsia ja kylvävät siemenet tuleviin terveysongelmiin.

Toisaalta, eipä kodeissakaan enää entiseen tapaan kiinnitetä huomiota ruokailutapahtuman merkitykseeen koko perheen hyvinvointiin ja paitsi fyysiseen, myös psyykkiseen terveyteen.  Yhä harvemmassa perheessä kokoonnutaan ruoka-aikana saman pöydän ympärille jakamaan ruokailua yhteisenä miellyttävänä ja kiireettömänä kokemuksena. Samalla jäävät tietysti keskustelematta monet perheen tärkeät  asiat, kuulematta kuulumiset ja niin edelleen.

Joku voi nyt sanoa, että tämä kuuluu menneeseen maailmaan ja nykyinen elämä kulkee vääjäämättä nopeampirytmisenä, eikä siihen kuulu ajan haaskaaminen ruokapöydässä.  Pysähtyminen on kuitenkin terveellistä monin tavoin. Aikaa voi käyttää hiukan vaikkapa vain sen pohtimiseen, kumpi on järkevämpää, poistaa taudin – siis vatsaongelmien – syy, vai lääkitä niitä.      


Risto Pohjanpalo 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti