keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Peräänantamaton suomalainen

Helsingin Sanomat kertoi tänään uusista kansanedustajista. Huomiotani kiinnitti eräs heistä erityisesti. Tällaiseen en ole ennen näissä yhteyksissä törmannytkään. Näin Hesari kansanedustaja Hakkaraisesta (pers): 
 "Aikaa ei kulu telkkarin, radion tai lehtien ääressä, kun hän ei niitä omista tai tilaa.
Mutta mielipiteet ovat varmoja ja perustuvat sahurin elämänkokemukseen. Yksi asia on yli kaiken ja täysin varma. 
"Takkiani en käännä", hän sanoo. Hän ei käännä sitä Portugalin avustuksen tai höllemmän maahanmuuttopolitiikan edessä. Jos pitää kääntää, Hakkaraisen mukaan voi saman tien vaihtaa myös miestä. Hän lähtee eikä itke perään.
"Kassara käteen ja metsään", hän sanoo työttömille maahanmuuttajille. Sillä keinoin "ruoka löytyy pöytään"."
                                                                 ***********************
Jo ennen vaaleja, kun perussuomalaisten vaalivoitto oli näkyvissä, ilakoitiin sillä, että kylläpä saavat erilaiset pakinanikkarit ja kolmunistit nyt pilkattavaa ja ilakoitavaa, kun syvien rivien ihmiset nousevat päättäjäjoukkoon. 
Kansanedustaja Hakkaraisessa ei ole mielestäni mitään naurun eikä pilkan aihetta. Hän on jämäkkä sahuri jostakin Suomesta.  Hänellä on selvät ja tiukat mielipiteet asioista. Sellaisistakin, joita hän ei ilmiselvästi juuri lainkaan tunne. 
Otetaan nyt vaikka tuo viimeinen osa sitaatista. Kenen metsään Hakkarainen maahanmuuttajat lähettää ja mitä tekemään sillä "kassaralla"? Ja kuka siitä heille maksaisi niin paljon, että sillä eläisi? Millaiseen tietoon tai "sahurin elämänkokemukseen" Hakkaraisen maahanmuuttajakannanotot perustuvat?
No, se ehkä selviää. Mutta kun tiedämme, että politiikka on neuvottelemista ja asioista sopimista, kompromissien tekoa ja mahdollisuuksien kartoittamista, niin millä ihmeellä eduskunnassa selviää asenteella, että "takkiani en käännä", ja jos ei mene asiat mielen mukaan niin "lähtee, eikä itke perään".  Tulee mieleen lapsi hiekkalaatikolla.
On siinä Timo Soinilla paimennettavaa ja saattaapa sahurillakin terä lyödä kirkasta kipinää kiveen sattuessaan...

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Tietokone ja ihminen

Olen käyttänyt tietokoneita kauemmin kuin useimmat ns. normaaleista käyttäjistä. Ensi kosketuksen henkilökohtaisten tietokoneitten maailmaan sain jo kymmeniä vuosia sitten käydessäni elektroniikkamessuilla ihastelemassa rakennussarjoja, joista saattoi tehdä eräänlaisen "esikompuutterin". Niille tarjottiin niinkin haastavia käyttötarkoituksia kuin esimerkiksi luetteloiden laatimista kotona olevista elintarvikkeista, kirjoista tai äänilevyistä (jotka silloin vielä olivat vinyylistä tehtyjä mustia kiekkoja). Niin ja postiosoitteita tai puhelinnumeroitakin saattoi koneelle naputella. Käsin.
En ryhtynyt tietokoneiden rakentelijaksi tuolloin. Niiden käyttäjäksi aloin, kun toimittajan työhön saatiin ensimmäiset käyttökelpoiset toimitusohjelmat. Yleisradion uutisissa olin mukana suunnittelemassa ja käyttöönottamassa englantilaislähtöistä Basys-toimitusjärjestelmää, jonka kanssa tuolloin 1980-luvun alussa kilpaili muutama muu järjestelmä ja monissa taloissa omaan käyttöön kehitetyt sekalaiset systeemit.
Tuohon aikaan järjestelmät olivat vielä hyvin yksinkertaisia, helppoja ymmärtää ja hallita. Meitä toimittajiakin koulutettiin ns. superusereiksi, jotka pystyivät hoitamaan erilaisia vikatilanteita aina "konehuoneessa" asti.
Tuosta on nyt 30 vuotta aikaa, eli sukupolvi. Toimitusjärjestelmät ovat vaihtuneet, niillä pyöritetään lähetyksiä radioissa ja televisioissa, editoidaan ääntä ja kuvaa, hoidetaan yhteyksiä maailman eri puolilta jne.
Enää ei tavallisella käyttäjällä, lisäkoulutettunakaan ole asiaa servereitä sorkkimaan.
Kotikoneissani ovat ohjelmat vaihtuneet Windows 3.1.:stä ensin 95:een, sitten 98:aan, XP:hen ja viimeksi 7:ään. Prosessoriteho on kasvanut eksponentiaalisesti, enpähän edes tiedä, millainen moniytiminen mylly nykykoneessa jauhaa.
Tämän kaiken kehityksen jälkeen pitää vain ihmetellä, miten vaikeaa tavallisella PC:n käyttäjällä on yhä tänä päivänä, maaliskuussa 2011. Yhä edelleen kone saattaa "kaatua" kesken työskentelyn, varoittamatta etukäteen siitä, että "jos teet xxx, aiheutat laitteen ylikuormittumisen", tai jotain vastaavaa. Kannettavaa siirrettäessä paikasta toiseen, on uuteen verkkoon kytkeytyminen usein takkuista ja vaatii erilaisten asetusten muuttamista. Ohjelmaversioiden uudistuessa lakkaavat monet vanhat ja tarpeelliset toiminnot - yhtenä esimerkkinä vaikkapa se, että vanhan digivideokamerani kuvien siirtämiseen tietokoneelle joudun säilyttämään vanhan PC:n, jossa pyöritän Windows 98:aa. Uudemmassa ohjelma ei toimi. Laatikolliset ns. korppuja, joille on tallennettu erilaista historiaa, ovat käyttökelvottomia uusien koneiden kanssa - niissä ei ole edes asemaa tällaiselle medialle. Satunnaisia "tökkimisiä" sattuu melkeimpä minkä tahansa ohjelman kanssa jatkuvasti; käyttötuet vastaavat valituksiin, että kyseessä ei ole vika vaan ominaisuus. (?!)

Hämmästyttävää on se, kuinka hyvin ihmiset alistuvat sietämään tietokoneiden vaikeakäyttöisyyttä ja oikuttelevaa toimintaa.  Kotona kyllä kiukutellaan ja paiskitaan esineitä, kun ohjelmat jumiutuvat, tiedostot katoavat tai kone pimenee.  Silti ei vaadita aktiivisesti uusia vaihtoehtoja. Koneita myydään yhä niiden tehon ja nopeuden pohjalta, ei käyttäjäystävällisyyden, helppouden ja luotettavuuden.  Luulisi kuitenkin olevan helppoa suunnitella "tavalliselle" käyttäjälle sellainen kone, joka täyttäisi perustarpeet, neuvoisi selkeästi vikatilanteissa, varoittaisi liikakuormituksesta ja mennä jyskyttäisi vakaasti vaikkapa vain 5 vuotta ennen käymistään vanhanaikaiseksi. Nythän tuo raja on jossakin 2-3 vuoden paikkeilla.  Puhelimiinkin on osattu tehdä yksinkertaisia ja toimivia palveluita, miksi kotikoneen tulee olla niin paljon monimutkaisempi/-puolisempi?

Tässä en peräänkuuluta mitään "senioriPC:tä", vaan normaalille kotikäyttäjälle riittävät tehot ja toiminnot takaavaa laitetta. Eikö ole mahdollista rakentaa helppokäyttöistä laitetta, jolla voi sujuvasti sukkuloida internetissä, hoitaa siellä pankki- ja viranomaisasiat, katsoa ja ladata videoita, jolla voisi käsitellä kodin valokuvat ja videot, kirjoittaa tekstiä ja jonkin verran muotoilla sitä sekä lähettää ja vastaanottaa sähköpostia liitteineen? Laitetta, joka ei kaatuisi virhetoiminnon seurauksena, vaan ilmoittaisi siitä ja opastaisi eteenpäin. Laitetta, jonka ruudulla olisi jo alunperin kuvakkeet, joista selviäisi, mitä tapahtuu niitä klikkaamalla - samantekevää, klikkatko hiirellä vai napautatko sormella.

Tässä vaiheessa varmaan suuri joukko Apple-faneja ilmoittaa, että onhan nämä ominaisuudet Maceissa. Saattavat olla, mutta kun maailmassa PC ja Windows on  selvästi yleisempi standardi, pitäisi tähän helppouteen ja luotettavuuteen sielläkin satsata paljon enemmän kuin siihen, että koneella voidaan pelata 3-D -maailmassa erilaisia nuorisopelejä.

Tämän kolumnin synnytti kolmas vuorokauden sisällä perheenjäseneltä tullut puhelu, joka käsitteli aihetta: "Mitä mä nyt teen, kun mun koneessa ei toimi...".  Näitä puheluita tulee säännöllisesti, enkä silti pidä vaimoani, sisartani tai lapsiani idiootteina. He selviävät elämässä aivan normaalisti - siis muilta osin. Tuttavien kertoman mukaan myös näiltä osin on normaalia se, että apua joutuu pyytämään toimiessaan tietokoneen kanssa.

Itse asiassa, niin joudun aina silloin tällöin minäkin. Onneksi perheessä on myös yksi oikea it-ammattilainen. Häntä vain käy joskus vähän sääliksi.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Kierroksilla liikenteessä

Ajan autolla Helsingin arkipäivän liikenteessä. Monikaistaväylällä suihkivat autot kahta puolta ohitse, oikealta busseille varattua kaistaa ja vasemmalta laillista kaistaa. Oma nopeuteni on hiukan yli sallitun 80:n. Liittymien kohdalla syöksyvät autot agressiivisesti eteen, vaihtavat kaistaa kuraa roiskien ja kiitävät eteenpäin. Normaalia suomalaista liikennettä.

Radiosta kuulen mainoksen; ”Suomi vastaan muu maailma; rallia ja formulaa; tämä kansa käy kierroksilla!”

Niin tuntuu käyvän. Liikenne on täynnä erilaista kekeä, jyrkiä, mikaa ja kimiä. Jokaisella tarve olla paras kuljettaja sillä mittarilla, millä mitataan uskallusta ajaa ylinopeutta, ohittaa uhkarohkeasti, kiilata jonoon ja ajaa päin punaisia. Tätä henkeä kannattaa yllyttää, näitä miehiä on syytä kannustaa yhä mahtavampiin urotekoihin. Tässä tulee maailman nopein kansa! Jees!

Mielenkiintoinen havainto liikenteessä on se, että ns. ammattikuljettajat, taksit, jakeluautojen kuljettajat, osa linja-autonkuljettajistakin on kääntänyt päälaelleen ajatuksen siitä, miten ammattilainen liikenteessä toimii. Ei suinkaan sääntöjä noudattaen, muita huomioon ottaen ja mallia ”amatööreille” antaen. Ei, nämä herrasmiehet katsovat ammattilaisasemansa tuovan heille säännöt ylittäviä etuoikeuksia toisaalla ja eräänlaisen yliopettajan roolin toisaalla; auta armias, jos vanha rouva tai nuori, vielä epävarma kuljettaja osuu heidän tielleen ja jollakin tavalla hidastaa tai peräti estää heidän nopeaa etenemistään. Olenpa osunut tällaisen taksimestarin kyytiin useammin kuin kerran. Siinä torvet soivat ja sisällä autossa alkaa armoton sadattelu siitä, kuinka ”joittenkin” pitää tunkea kaupunkiin, vaikka ei ole alkeitakaan kaupunkiajotaidosta. Ja heti perään tempaisee mestari päin punaisia ja kiihdyttää neljänkympin alueella lähes seitsemäänkymppiin.

Kannattaako tällaiselle kansalle todella vakuutella sitä, että autolla ajamisessa vauhti on se tärkein kriteeri? Eikö tulisi pikemminkin lähettää toisenlaista viestiä; toisten huomioonottamista, rauhallisuutta ja yleistä joviaalisuutta? Sellaista savolaista lupsakkuutta tai pohojalaasta lainkuuliaisuutta, joita monissa muissa yhteyksissä arvostetaan ja peräänkuulutetaan. Ajatelkaapa, kun autoradiosta kaikuisi viestiä; ”tämä on maailman huomaavaisin kansa!” Tai: ”Älä käy kierroksilla, ota rauhallisesti liikenteessä!”

Entäs ne muut kansat? On varmaan stressaavaa liikennettä muuallakin. Roomassa on ruuhkia, Lontoossa liikenne seisoo ja jalankulkijat painelevat ohi. Saksan moottoriteillä vapaan nopeuden alueilla rikkaat öykkärit painelevat miljoonamersuillaan yli kahtasataa. Mutta yleisilme liikenteessä kaikkialla länsimaissa on leppoisampi, joustavampi. Erikoistilanteissa ei ärsyynnytä ja lähdetä tunkemaan pientareen kautta ohi ja epävarmaa autoilijaa varotaan, väistetään eikä ryhdytä ”kouluttamaan”.

Hyvän esimerkin muukalaisesta liikennekulttuurista antavat maahanmuuttajakuljettajat linja-autoissamme ja takseissamme. Ajaminen on pääsääntöisesti pehmeämpää, matkustajien kohtaaminen luontevan ystävällistä ja kanssa-autoilijat otetaan huomioon jopa omista etuajo-oikeuksista tinkien. Silti käsittääkseni nämäkin kuljettajat pystyvät normien mukaisiin suoritteisiin, kulkevat aikataulussa ja vievät matkustajat turvallisesti perille. Hymyilevätkin vielä, penteleet.

Tuntuu siltä, että Liikenneturva on kuollut ja kuopattu. Ei siitä ainakaan mitään näy eikä kuulu. Vanha Talja taisi sittenkin olla paremmin toimiva, ainakin muistan sen kampanjoista vielä jotakin. Esimerkiksi sen laulun: ”Vie sopua eteenpäin...”