tiistai 18. helmikuuta 2014

Tatu, koulu ja sairaala

(Lokakuu 2013)

Helsinkiläisen Haaga-Helia –ammattikorkeakoulun journalismin opiskelijoiden verkkolehti kirjoitti hiljattain nuoresta Tatu –nimisestä miehestä, joka elää sosiaaliavun varassa. Kirjoitus herätti laajaa huomiota iltapäivälehdissä ja verkkokeskusteluissa. Tatun elämänasennetta paheksuttiin. Ote Tuima.fi verkkolehdestä:
– Olen aina ollut sellainen hippi luonne ja flegmaattinen persoona, että mieluummin olen vapaa tekemään oikeasti mitä haluan, kuin että tekisin töitä ja saisin vähän enemmän rahaa.
Tatu ei usko, että hänen elämäntilanteensa ainakaan lähivuosina muuttuu. Hän myös kertoo, ettei mielellään mieti tulevaisuutta, vaikka näitä ajatuksia ei aina pystykään välttelemään.
– Olen mä sitä miettinyt, että enhän voi olla samalla tavalla loppuelämäni, en voi kuvitella itseäni neljäkymppisenä täällä pelaamassa videopelejä työttömänä. Mutta loppupeleissä, jos ollaan rehellisiä, niin on sekin yksi vaihtoehto.”
Tämä Tatu on tietysti poikkeustapaus, ääri-ilmiö suorastaan, mutta hänen tarinansa kertoo siitä, millaisessa yhteiskunnassa elämme. Yhteiskunta pitää huolen jäsenistään, tarjoaa terveydenhoidon, koulutuksen, ylläpidonkin tarvittaessa. Ja monet meistä ottavat palvelut ja tuet vastaan annettuna itsestäänselvyytenä.
Maan hallitus on parhaillaan kovan urakan edessä. Menoja on karsittava, koska tulot eivät kasva peittämään paisuvia kuluja. Moniin palveluihin joudutaan puuttumaan, karsimaan niitä ja tekemään ilmaisista maksullisia. Poliittinen vääntö on tiukkaa ja kansalaiset paheksuvat kaikkea puuttumista saavutettuihin etuihin.
Kävin äskettäin Kokkolan seudun opiston saneeratussa opistorakennuksessa, vanhassa Yhteiskoulussa kertomassa siitä ajasta, jolloin tuo rakennus pystytettiin. Siitä on hiukan yli sata vuotta. Asialla oli vaarini isän sukupolvi. Heillä oli palava halu saada Kokkolaan suomenkielistä yliopistoon johtavaa koulutusta. Yhteiskunta ei tullut avuksi, pikemminkin päinvastoin. Hanke ei kuitenkaan siihen kaatunut. Asiaa lähdettiin edistämään kautta Keski-Pohjanmaan maakunnan ja mukaan saatiin laajat kansanjoukot. Ihmiset lahjoittivat rahaa vähistä varoistaan ensin koulutalon rakentamiseksi ja sitten koulun ylläpitämiseksi. 
Monia muita kouluja, laitoksia, osuustoiminnallisia liikkeitä jne. perustettiin viime vuosisadan alkupuolella samanlaisen kehittämisinnon ajamina. Maakunnan ihmiset Keski-Pohjanmaalla kuten muuallakin Suomessa panivat itsensä likoon tärkeinä pitämiensä asioiden aikaan saamiseksi. Aktiivisuutta arvostettiin eikä kukaan kuvitellut, että jostakin olisi voinut saada vastikkeetonta rahaa elämiseen.
Valtaosa suomalaista arvostaa tänä päivänäkin työntekoa ja paheksuu terveen työikäisen jättäytymistä yhteiskunnan elätettäväksi. Samat kansalaiset kuitenkin ottavat monia tukia vastaan itselleen kuuluvina miettimättä vaihtoehtoja. Yhteisten hankkeitten taakse ei synny ryntäystä, koska niiden ajaminen on ”ulkoistettu” kaupungille, kunnalle tai valtiolle.
Kun tutkin tuota Yhteiskoulun historiaa, tulin pohtineeksi useaan otteeseen, mikä saattaisi olla nyt, tässä ajassa sellainen hanke, jonka taakse suomalaiset voisivat yksituumaisesti lähteä. Vastaus on helppo; Helsinkiin puuhataan osittain kansalaiskeräyksen turvin uutta nykyaikaista lastensairaalaa, jossa koko Suomen pienille potilaille tarjottaisiin erikoissairaanhoitoa. Viimeaikaiset uutiset ovat kertoneet joistakin suurlahjoituksista hankkeelle, mutta niitä tärkeämpiä olisivat lukuisat pienet purot, tavallisten kansalaisten roposet.
Siinä se olisi, hyvä kohde yhteisen vastuuntunnon osoittamiselle. Tulevaisuus on joka tapauksessa lapsissa. Ehkä on jopa niin, että hyvää hoitoa saava ja paraneva lapsi aikanaan ymmärtää, että vastineeksi on hänenkin syytä antaa yhteiskunnalle osansa. Eikä jäädä tatuksi.

Risto Pohjanpalo


maanantai 17. helmikuuta 2014

Mittamiehet liikkeellä

Toukokuu 2013


Vanha insinöörisanonta on: ”Jos sitä ei voi mitata, ei sitä voi säätää”.  Tähän käsitykseen törmäsin monta kertaa työurani aikana.  Journalistille tuo lause ei aina auennut.  Muistan käyneeni tiukkoja keskusteluja talousesimiesten kanssa siitä, miten mitataan esimerkiksi uutisen arvoa. Lasketaanko uutisen hankkimiseen käytetty aika, lasketaanko kirjoitetut rivit vai mitataanko vain päivän aikana syntyneiden uutisten kappalemäärä. Miten mitataan uutisarvo? Asiasta ei päästy koskaan yhteisymmärrykseen, mikä on tietysti vain hyvä asia journalismin kannalta.

Tuore journalistisen alan mittaustulos on maan johtavan sanomalehden päätoimittajan työsuhteen päättäminen ilmeisen huonon levikki- ja tuloskehityksen seurauksena. Tällaisia asioita tietysti voidaan mitata, vaikka ei voitaisikaan selvittää, mikä on toimituksen työn laadun mittarilukema.  Vielä hankalampi mitattava on sellainen käsite kuin journalistinen painoarvo. Laatua on vaikeampi mitata kuin määrää.

Mittaamisen merkitykseen törmäsin myös kuullessani haastattelun, jossa pulssiaan, verenpainettaan ja hengitystään kaiken aikaa mittaava it-alan työntekijä ennusti, että tulevaisuuden työpaikoilla tullaan työntekijöiden fysiikkaa ja sen kertomaa henkistä tilaa seuraamaan.  Tuloksen mukaan työnantaja säätää heidän työolojaan ja tehtäviään.  Ensimmäinen, kohua herättänyt kokeilu on jo tehtykin; brittiläisessä Tesco -kauppaketjussa kokeiltiin varastotyöntekijöillä sähköisiä rannekkeita. Niillä seurattiin heidän toimiaan työpäivän aikana.  Kun asiasta nousi meteli, selitti työnantaja laitteiden vain  vapauttavan varaston työntekijät erilaisten asioiden kirjaamisesta. Tarkoitus ei muka ollut valvoa, kuka työskentelee tehokkaasti, kuka ei.
 
Joka tapauksessa uudet, entistä tehokkaammat laitteet ihmisen seurantaan ovat olemassa ja kun niitä on, tietysti niitä myös käytetään.  Urheilijat harjoittelevat erilaisten itseensä kiinnitettyjen mittalaitteitten kera ja valmentaja voi tarkkailla kunnon kehittymistä tietokoneeltaan.   Voiko tällainen samanlainen seuranta tulla myös työpaikoille? Rohkenen epäillä, eiköhän ammattiyhdistysliikkeestä sentään vielä sen verran potkua löydy.
Työntekijöiden kunnon ja hyvinvoinnin seuranta on kuitenkin sinänsä tärkeä asia.  Se on sekä työntekijän että työnantajan etu.  Hyvässä henkisessä ja fyysisessä kunnossa työskentelee tehokkaasti ja jos ilmapiiri työpaikalla on miellyttävä, nousee työteho entisestään.

Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen työhyvinvointijohtaja Kati Huoponen puhuu tuoreessa blogissaan ”aikaisesta aavistamisesta” kun työhyvinvointia työpaikoilla kehitetään.  Hänen menetelmänsä työntekijöiden seuraamisessa eivät kuitenkaan käsitä mittalaitteita vaan ihmisten välistä keskustelua.  Säännöllisillä kehittymistä ja suoriutumista arvioivilla yksilö- ja työyhteisökeskusteluilla varmistetaan Huoposen mukaan sujuva ja mielekkääksi koettu työn tekeminen.

Samainen Ilmarinen on yhdessä 925 Design -nimisen toimijan kanssa ryhtynyt virittämään suomalaisia työpaikkoja parempaan kuosiin mm. sosiaalisen median avulla. You Tube -videopalvelussa on avattu 925 TV -niminen kanava, jonka kautta ihmiset voivat saada konkreettisia ideoita ja inspiraatiota työhönsä.  Lähtökohtana tietysti on se, että työhönsä tyytyväiset ihmiset työskentelevät tehokkaammin ja työuransa loppuvaiheessa jaksavat pitempään.  Ja työurien pidentäminenhän on tällä hetkellä se tärkeä ja keskeinen kysymys, joka maan hallituksessakin jatkuvasti askarruttaa.

Päätoimittaja Mikael Pentikäisen työura Helsingin Sanomissa puolestaan jäi ikävästi kesken.  ’Mittamiehet’ yhtiön johdossa arvioivat tulokset ja toiminnan ja tekivät päätöksensä. Pian saamme nähdä, mitä muita säätöjä lehtitalossa aletaan tehdä.  


Risto Pohjanpalo

Kiirettä pitää

Huhtikuu 2013


Paljon keskustelua herättänyttä hallituksen osinkoveropäätöstä, sen epäonnistumista ja paikkailua on pantu mm. kiireen tiliin. Päätöstä tehtäessä vauhti oli sellainen, että lopullisista versioista ei ehditty laatia kunnollisia vaikutusarvioita. Kyseessä ei ollut ainoa kerta maamme historiassa, kun kiireessä on tehty huonoja päätöksiä. Nyt vain vaikuttaa siltä, että niin politiikassa kuin muussakin elämässä vauhti on kiihtynyt niin, että asioita liian usein ei ehditä harkita loppuun saakka ja ennen kuin yksi muutos on mielletty ja omaksuttu, tehdään jo uutta.  Tuttava kertoo työpaikastaan, jossa organisaatiota  uusitaan ja työpaikkoja siirrellään sellaista vauhtia, ettei työasemia ehditä saada kunnolla toimimaan, ennen kuin taas on muutto edessä.

1960-luvun lopulla amerikkalainen lehtimies, kirjailija ja tutkija Alvin Toffler kirjoitti kaukaa viisaan ennustuksen tulevaisuudesta. Tofflerin kirja suomennettiin nimellä ”Hätkähdyttävä tulevaisuus”, alkuperäinen nimi oli Future Shock, eli tulevaisuusshokki.  Kirja on tänäänkin hyvin ajankohtainen, sillä se on saanut Douglas Ruskoff-nimisen tutkijan kirjoittaman  jatko-osan ”Present Shock” eli nykyisyysshokki.  Alaotsikkona sillä on ”kun kaikki tapahtuu  nyt”.

Kun Toffler 1960 luvulla näki vauhdin kiihtyvän yhteiskunnan joka alueella ja ennusti, että ihminen ei pysty sopeutumaan samalla vauhdilla, hän myös ennakoi niitä ongelmia joita tänä päivänä kohtaamme. Yhtenä ongelmana hän näki tiedon tulvan lisääntymisen ja sen hallitsemisen ja omaksumisen vaikeuden. Näihin ongelmiin on pureutunut myös Ruskoff.    Erityisen keskeiseksi hän nostaa sen, että elämämme on muuttunut tässä ja nyt elämiseksi.  Olemme ikään kuin jatkuvassa suorassa televisiolähetyksessä. Kaikki on saatava valmiiksi ja tietoon heti. Huominen lehti on jo vanha ja kirjan tieto turhaa historiaa.

Mitä tämä vauhdikkaassa nykyhetkessä eläminen, tässä-ja-nyt-maailma sitten meihin vaikuttaa. Toffler ja Ruskoff tarkastelevat muutosta lähinnä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Mutta myös Suomessa on nähtävissä muutos kohti ”presentismiä”.  Tämän hetken tapahtumat puhuttavat ja kuormittavat ihmisiä paljon enemmän, kuin pitkäjänteinen tulevaisuuden suunnittelu ja pohdinta.  Kehityksen peilaaminen menneistä ajoista on sekin vähäistä.  Asioita mitataan erilaisilla mittareilla ja tiedetään hyvin tarkkaan, missä ollaan nyt, mutta selkeä tavoitetila vaikkapa kymmenen vuoden päähän on asettamatta.  Eikä kiivaan muutoksen aikana tulevaisuutta olekaan helppo ennakoida. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.  

Vauhdissa ja nopeassa muutoksessa on selvästi nähtävissä se, että ihmisten valmius sopeutua on kovin erilainen. Joillekin hyppiminen asioista toisiin on lähes luontaista, tai ainakin hyvin helppoa. Mutta monille, ehkä enemmistölle, vauhti alkaa olla liian kova.  Suomalaisia on aina pidetty vakaana kansana, joka taipuu uusiin asioihin hitaasti. Muutosvauhdin ja omaksumiskyvyn ristiriidasta on kehittymässä myös politiikan kenttään vaikuttava tekijä. Muutosvastarinta ja uuden pelko voi kanavoida kannatusta sinne, missä on säilyttäviä ja kehitystä jarruttavia arvoja. Vaikuttaako se jossakin vaiheessa hallituspolitiikkaankin, se nähdään, kun kannatusluvut entisestään muuttuvat.

Risto Pohjanpalo


Omaa aikaa ei tullutkaan

(Helmikuu 2014)

Hallituksessa, eduskunnassa ja mediassa on viime aikoina monen muun huolenaiheen ohella nostettu esiin vanhusten hoito-ongelmat. Erilaiset leikkaukset uhkaavat tätäkin yhteiskunnan osa-aluetta. Vähemmän on sen sijaan käsitelty toista kasvavaa ongelmaa, vanhusten lasten jaksamista. Yhteiskunnan ikärakenne on muuttunut. Ihmiset elävät yhä pitempään. Lapset saadaan yhä vanhempina.  Vanhoja omaisiaan hoitavat ovat hekin nykyään jo reilusti yli 50-, jopa yli 60-vuotiaita.  Tässä iässä alkavat jo omatkin ikääntymisen oireet tuntua, mutta sen sijaan, että voisi keskittyä omasta kunnostaan ja hyvinvoinnistaan huolehtimiseen, on huolena myös vanha äiti tai isä, parhaassa tapauksessa molemmat erilaisine oireineen, sairauksineen, muistihäiriöineen ja muine ongelmineen.

Asiaa voisi selvittää pikaisella laskutoimituksella: Kun 1970-luvun alussa lapset saatiin hiukan yli 20-vuotiaina, olivat synnyttäjien vanhemmat alle 50-vuotiaita. Kun lapset sitten parinkymmenen vuoden kuluttua lähtivät kotoa, olivat heidän isovanhempansa aloittelemassa eläkevuosiaan.  Äidit ja isät puolestaan olivat vielä tiukasti työelämässä, parhaissa elinvoimissaan. Vapaa-aika oli täysin omaa aikaa, huoli omista vanhemmista alkoi vasta myöhemmin ja jos omaishoitoa tarvittiin, se ei ollut kovin pitkäaikaista. Elinajan odote oli tuolloin miehillä keskimäärin 70 vuoden, naisilla 75 vuoden paikkeilla.

Entäpä nyt: Ensisynnyttäjänkin keski-ikä on jo noin 30 vuotta. Siitä kun olet saanut lapset maailmalle parinkymmenen vuoden jälkeen, olet jo viisikymppinen.  Isä ja/tai äiti on 75 vuoden ikäinen, isällä elinajan odotetta viitisen vuotta ja äidillä kymmenen. Nämä ovat siis keskimääräisiä lukuja. Yhä useampi elää kuitenkin paljon vanhemmaksi; tuoreen tilaston mukaan vanhukset kuolevat enimmäkseen yli 85-vuotiaina.

Pitenevät vanhuusvuodet tuovat mukanaan erilaisia vanhuuden vaivoja. Muistihäiriöitä esimerkiksi todetaan yhä enemmän. Monia muita kroonisia vaivoja kertyy, liikkuminen käy vaikeaksi jne. Vaikka yhteiskunta tulee avuksi erilaisten kodinhoitopalvelujen kera, jää vanhusten lapsille entistä enemmän huolenaiheita ja vastuita. Olen itse sen ikäinen, että tuttavapiirissäni lähes jokaisella tämänikäisellä tai hiukan nuoremmalla on huolenaan vanha äiti tai isä. Se mikä on alkanut yhä selvemmin näkyä, on tilanteen aiheuttama psyykkinen kuormitus. Etenkin muistihäiriöisistä vanhuksista huolehtiminen on henkisesti äärimmäisen raskasta, jopa traumoja aiheuttavaa.
Tänä päivänä on monen kohdalla siis tilanne se, että jopa ennen kuin lapset saadaan pesästä ulos, on jo alkanut huolenpito vanhemmista. On syntynyt kahden hoivan loukku.  Sitä ennen kovasti odotettua ”omaa aikaa” ei siihen väliin tullutkaan. Hoito- ja huolenpitovastuu vain muuttaa kohdetta. Ja kun vanhemmat aikanaan tuoni korjaa, on jo oma vanhuus tuonut vaivansa.

Totta kai on myös toisenlaisia tapauksia. On tyytyväisinä omissa kodeissaan, vanhustentaloissa ja senioriasunnoissa asuvia hyväkuntoisia vanhuksia, teräväpäisiä ja liikkuvia. On suuria perheitä, joissa hoitovastuita voi jakaa vähemmän kuormittaviksi. Mutta kuvaamani ongelma on olemassa, se on kasvava ja siihen pitäisi alkaa kiinnittää vakavaa huomiota. Vanhemmistaan huolehtivien jaksaminen on tärkeä asia joka on nostettava muiden vanhustenhuollon kysymysten rinnalle.  Ja sitä ”omaa aikaakin”, jatkuvasta huolesta vapaata tilaa olisi jotenkin pystyttävä vanhusten lähiomaisille järjestämään.  

Risto Pohjanpalo

Lyhenevät kirjahyllyt

(Tammikuu 2014)


Olen aina lukenut paljon kirjoja. Opittuani poikkeuksellisen varhain lukemaan, ei mikään tuntunut riittävän tyydyttämään lukuintoani. Luin kotoa löytyvät kirjat, sellaisetkin, joita en edes aivan vielä ymmärtänyt, luin sukulaisten kirjat ja kun tilaisuus koitti, ryhdyin kirjaston suurasiakkaaksi.  Muistan hyvin Kokkolan vanhan kirjaston; keltaisen talon Läntisen ja Pienen Kirkkokadun kulmassa. Kirjastolla oli oma erikoinen, imelä tuoksunsa joka enimmäkseen tuli lakasta, jolla kirjojen kannet käsiteltiin ennen kontaktimuovin markkinoille tuloa. Sieltä luin lasten- ja nuortenkirjaklassikot, sadut ja seikkailut ja vanhempana paljon muutakin.

Kirja on hieno tuote. Sitä lukiessa ovat aivot aivan toisella lailla aktiivisessa käytössä kuin vaikkapa televisiota katsoessa tai tietokonetta selatessa. Kirja antaa mahdollisuuden laajentaa siihen kirjoitettua tekstiä oman mielikuvituksen voimalla. Kirjan henkilöhahmot saavat ulkonäkönsä kirjailijan viitteiden pohjalta mutta lukijan viimeisteleminä. Tapahtumien ja paikkojen kuvaukset värittyvät lukijan aikaisempien kokemusten kautta. 

On ilmeisesti kuitenkin niin, että viihde- ja tietovyörytys elektronisten välineiden kautta on syönyt kirjan elintilaa. Aikaa vuorokaudessa on edelleen 24 tuntia, mutta sitä jakamaan on tullut asioita, joita ei ennen edes tunnettu. Nuoret ihmiset, jotka ovat ”online” koko valveillaoloaikansa, eivät halua eivätkä pian edes pysty keskittymään kirjan lukemisen kaltaiseen rauhoittumista ja paneutumista vaativaan puuhaan.
Hiljattain luin lehtiartikkelin, jossa ennakoitiin kirjahyllyjen häviämistä suomalaisten kotien sisustuksesta.  Tähän luonnollisesti vaikuttaa lukemisen vähenemisen lisäksi myös se, että kirjoja julkaistaan yhä enemmän sähköisinä versioina, eivätkä ne enää tarvitse hyllytilaa.

Kirjojen alamäki saattaa Suomessa olla nopeampaa kuin muualla Euroopassa. Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä ”kiiltomato.net” listasi kustannuspäällikkö Hannu Harju hiljattain tilannetta, jossa meillä kirjojen verotus on monia muita maita kovempaa ja vastaavasti julkaisutuki pienempää. Pienen väestöpohjan maassa kirjojen julkaiseminen on jo lähtökohtaisestikin haastavamaa, kuin suurten volyymien ja kielialueiden maissa.

Siitä huolimatta, että maamme talous on tolalla, jossa pohditaan erilaisia säästö- ja leikkaustoimia pohtimasta päästyäkin, toivoisi valtiovallan kiinnittävän huomiota kirjan kohtaloon. Vaikkapa verohelpotuksin voisi kustannusalaa auttaa, ei se paljoa maksaisi ja onhan tämä tulovirta siis jo muutoinkin kuihtumassa.
Kirjan merkitystä ja tulevaisuutta pohtiessa voi hakea vertauksia menneestä. Mitä olisi suomalaisten tietoisuus itsestään ilman vaikkapa Seitsemää veljestä, Tuntematonta sotilasta tai Pohjantähti-trilogiaa.  Topelius, Runeberg, Waltari, Joenpelto, jne.… Mistä tiedämme, ettei tulevaisuus voisi tarjota vähintään yhtä merkittäviä tekijöitä ja vahvoja kirjallisia elämyksiä, jos annamme koko taiteenalan näivettyä.

Itse pidän kirjaa nykytermillä ”kätevänä käyttöliittymänä” tieteeseen, taiteeseen, ihmissuhteiden kuvaamiseen ja viihteeseenkin.  Kirja ei ole aiemmin lopullisesti kadonnut polttorovioihin eikä sensuurin silppuriin.  Toivottavasti se kestää nykyisen teknisen muutosvaiheen ja sukeltaa sieltä edelleen tuoksuvana, kiiltäväkantisena ja sisällöltään houkuttelevana.  Silloin säilyisivät myös kirjastot, kirjakaupat ja antikvariaatit. Paikat jotka ainakin minulle ovat tarjonneet huikeita elämyksiä.


Risto Pohjanpalo

Joulusaarna

(Joulukuu 2013)

Jos joku Suomessa ei ole selvillä siitä, että elämme yli varojemme ja olemme tehneet sitä jo jonkun aikaa ja rahoittaneet hyvinvointiamme lainaamalla, niin se ei ole ainakaan median vika.  Kestävyysvajetta on tarjoiltu meille otsikoissa, artikkeleissa, pääkirjoituksissa ja pakinoissa.  Pitäisi asian nyt olla tiedossa. Silti monet kansalaiset näyttävät elävän kuin ei tulevaisuuden taivaalla olisi huolen hattaraakaan.

Pitäisikö tiedotusvälineiden vielä nykyistä enemmän keskittyä kuvaamaan tapahtuvia käytännön muutoksia sen sijaan, että toistellaan poliitikkojen kiisteleviä puheenvuoroja? Merkkejä nimittäin näkyy, jos niitä osaa katsoa. Jos kotikaupungin katukuvasta häviää jatkuvasti vanhoja kauppaliikkeitä ja tilalle tulee kirpputoreja,
kebabkioskeja ja thaihierontaa, on jotain muuttumassa. Jos yhä useammassa tuttavaperheessä on työtön, on sekin muutoksen seuraus. Miksi kuitenkin tuntuu, ettei tilanteen vakavuus vaikuta? Syynä on ehkä se, että äkkiä vilkaisten näyttää vielä melko hyvältä. Marketeissa on kansaa. Koulut kouluttavat, terveyskeskukset, sairaalat ja vanhainkodit hoitavat.  Nälkää ei nähdä – en laske ilmaisruoan jakelujonoissa seisovia vielä nälkiintyneiksi – ja kerjäläisetkin ovat tuontitavaraa.  Niinpä ei ollakaan vielä kypsiä hyväksymään kovia talouslääkkeitä.

Demokratiaa on sanottu joissakin tilanteissa huonoksi järjestelmäksi. Nytkö on sellainen tilanne?  Maan hallituksessa on sekalainen seurakunta, jonka ideologioiden yhteensovittaminen on liudentanut toimintakykyä. Oppositiossa on puolueita, joiden kannatus on kasvanut, koska niiden ei ole tarvinnut olla tarjoamassa ikäviä päätöksiä senkään vertaa kuin hallituksen.  Niinpä esitetyt ja ehkä toteutettavatkin toimet ovat vain osa siitä, mitä todellisuudessa tarvitaan.  Liian monet suunnitelmat ovat vielä pahasti keskeneräisiä. Yhteiseen hiileen ei puhalleta, sitä kastellaan. Esimerkiksi sopii vaikkapa tuore sote-uudistushanke.

Seurauksena on se, että huono tilanne jatkuu. Paikkaamalla, osaratkaisuilla, leikkaamalla vähän sieltä ja vähän täältä, tekemällä vain välttämättömimmät päätökset lykätään asioita ja yritetään pitää mahdollisimman monet tahot tyytyväisinä. Eiköhän tällä selvitä seuraaviin vaaleihin ja vähän ylikin…

 Demokratiassa, varsinkin suomalaisessa, hiipivät ilmiöt ovat hankalia. Kun olosuhteet huononevat vähitellen, ei asioihin haluta tai osata tarttua varhaisessa vaiheessa. Kun oireet alkavat näkyä, paikataan ja laastaroidaan.  Kompromisseilla viedään päätöksiltä terä. Vasta kun ollaan kriisissä, kuten 1990-luvun alussa, saadaan aikaan todellisia ratkaisuja. Pakon edessä.  Sen jälkeen sitten taas kiistellään siitä, kenen syytä kaikki on.
Kovin monille suomalaisille tämä joulu on edelleen ihan mukava juhla. Pöytään riittää liiaksikin ruokaa ja lapsille leluja, vaikka niillä pikku palleroisilla on leluja jo ennestään ihan riittämiin. Joillekin huonompiosaisille keräämme omantuntomme tyynnyttämiseksi vaate- ja ruokakasseja. Laastaroidaan yhteiskunnan nirhamia. Eikä haluta nähdä, että ruhjeita alkaa olla yhä enemmän.

On mielenkiintoista nähdä, miten pitkälle asioiden annetaan politikoinnin tiimellyksessä valua. Oikeiden päätösten tekeminen vaatisi vahvaa yksituumaisuutta.  Ehkä meilläkin pitäisi perustaa Mandelan muistoksi ”kansallinen sovintokomitea”. Tällaisten asioiden pohdiskeluun joulu on oikein hyvää aikaa. Suunnitelmista ja niiden repostelemisesta olisi kuitenkin jo päästävä tekoihin. Joulu menee nopeasti.

Risto Pohjanpalo


Monitoimijat

(Marraskuu 2012)

Tässä päivänä muutamana kuulin televisiossa henkilöä esiteltävän ”muodin monitoimimiehenä”. Ilmaisu oli minulle uusi.  Aiemmin olin toki kuullut termit ”median monitoimimies” ja ”viihteen monitoimimies”.  Naisiakin näissä monitoimijoissa varmaan on, vaikka ei ole korvaan taikka silmään osunut.  Ystäväni kanssa tällaisia termejä taannoin hiukan makustelimme ja hän sanoi omana kantanaan, että näitä tällaisia varmaan aikamme kaipaa.

Todellakin, ajan ilmiöstä on kysymys.  Entiseen aikaan oli tärkeää, että ihminen oli keskittynyt johonkin asiaan; hallitsi sen hyvin.  Sellaisella keskittyneellä osaamisella sai itselleen vaikkapa tittelin ”asiantuntija” tai ”mestari”.   Mestari oli henkilö, joka hallitsi oman alansa suvereenisti. Häneltä ei odotettukaan osaamisen laajentamista muille aloille.  Asiantuntija puolestaan oli henkilö, joka antoi lausuntoja eduskunnalle sen lainvalmistelutyössä. Asiantuntija tuli radioon tai televisioon antamaan asiantuntijan selvityksen siitä, mistä jossakin asiassa on kysymys; mitä se merkitsee.  Joissakin tapauksissa asiantuntijan alue oli jopa melko kapea ja siitä laskettiin leikkiä.  Hengitystiesairauksiin erikoistuneelta lääkäriltä saatettiin kysyä, kumpaan sieraimeen hän oli erikoistunut.

Asiantuntijalta ei takavuosina edellytetty liukasta kieltä eikä monipuolista mediaosaamista. Häneltä odotettiin alansa syvää osaamista. Se, että ulosanti oli kömpelöä, ei haitannut, koska toimittajan tehtävänä oli muokata asiat paremmin ymmärrettäviksi ja sujuvammaksi kokonaisuudeksi.  Tärkeintä oli luotettavuus, tieto asioista; osaaminen.

Median murros, johon kuuluu tiedonvälityskanavien räjähdysmäinen kasvu ja taistelu yleisöstä, on melko pitkälti häivyttänyt vanhan asiantuntijakaartin. No kyllä, tarvitaanhan välillä valtiosääntöoppineita kommentoimaan poliittista kiistaa. Tarvitaan kansainvälisen oikeuden akatemiatutkijaa kertomaan, onko joku sotatoimi tai muu aktio sopusoinnussa lakien kanssa. Mutta heidänkin kommenttinsa ovat typistyneet, lyhentyneet mediassa iskulauseenomaisiksi otsikkoaineksiksi. 
Pääosan mediassa ja viihteessä ovat toden totta vallanneet moniosaajat.  Heidän ansionaan on eri  välineiden suvereeni hallinta. He osaavat verkottumisen; pienessä maassa voi nopeasti hankkiutua mediavallan suosioon ja – kuten usein sanotaan, loppu on historiaa. Kun ohjelmia suunnitellaan ja mietitään, kuka tai ketkä kulloinkin tarvitaan mukaan viihteeseen tai ajankohtaisohjelmaan, pressiklubiin tai runoraatiin, on lista lyhyt ja selkeä.  Arvaatte varmaan, ketä listalla on.

Monitoimimies tai –nainen on todella nimensä mukainen. Hän esiintyy siellä ja täällä. Hän kirjoittaa yleisönosastoihin. Hän tuottaa kirjoja monen teoksen vuosivauhdilla. Hän on ajan hermolla. Hänen Facebook-kaveriensa määrä on loputon. Hänen kirjoituksiinsa tulee toistasataa ”tykkäystä”  asiasta riippumatta ja hänen Twitterpäivityksensä imetään kuin maallikkosaarnaajan huulilta parhaat hunajan pisarat. Puhetta riittää.
Monitoimihenkilöt tuottavat asiaa ja viihdettä maanisesti.  Ei ole sellaista katsottavaa televisio-ohjelmaa, jossa nämä yksilöt eivät kommentoi, haastattele, laula, soita tai tanssi.  Ei ole sellaista radiokanavaa, jossa jälkilöylyissä tai pyöreän pöydän äärellä he eivät pane asioita paikalleen. Avaa laite, ja alta puolen tunnin kuulet tai näet monitoimihenkilön touhuissaan.  Tänään hän kommentoi sitä, huomenna tätä.  Tänään hän esiintyy itse, huomenna istuu raadissa arvioimassa muita.

Hiljattainen mediatutkimus, kirjanakin julkaistu ’Kelluva kiinnostavuus’  päätyy mm. seuraavaan lopputulokseen:  ”Viihteellisyyden sijaan medialta odotetaan syvällisyyttä ja juttuja suurista yhteiskunnallisista kysymyksistä”. Tämän varmaan voisi lukea kutsuksi syvällistä asiantuntemusta edustaville henkilöille korvaamaan pinnalla liitäviä monitoimijoita.

Risto Pohjanpalo
Kirjoittaja on toiminut mediassa monissa tehtävissä, mutta ei koskaan monitoimijana